Marraskuun alku. Yliopiston syyslukukauden kurssit, kandin aloitusprosessi ja oman yrityksen työt painavat niskassa. Siis kirjaimellisesti, niska ja hartiat ovat aivan juntturassa kaikkien läppärin ääressä viettämieni pitkien päivien vääjäämättömänä seurauksena.
Viikonloppureissulle hetken mielijohteesta
Puhelin värähtää pöydällä koneen vieressä. Vilkaisen sitä. “Hei äijät mul on lomaa, pitäiskö mei lähtee lappii vaeltaa?” ystäväni Rami kyselee ryhmäkeskustelussa.
Kaksi viikkoa myöhemmin kaivamme rinkkojamme toisen ystäväni, Ilarin, auton takakontista. Kello on varttia vaille kymmenen illalla perjantaina 13. marraskuuta ja tuore lumi narskuu vaelluskenkiemme alla Saariselällä, Kiilopään parkkipaikalla. Edessä on reilun kahden vuorokauden vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa. Ilmatieteenlaitos lupaa lämpötilaksi nollan asteen molempia puolia, kosteudeksi rapeaa 98% ja pilvikerrokseksi 100%. Aurinkoa on siis turha kaipailla.
Vaellusta pilkkopimeässä
Otamme kompassisuunnan parkkipaikan viereiseltä neuvontataululta ja suuntaamme harmaaseen pimeuteen suut virneessä: “eihän tällasta kukaan täysjärkinen tee!”
Ensimmäisen illan siirtymä Suomunlatvan laavulle on vaatimattomat 8,5 kilometriä. Sen kulkeminen täydellisessä pimeydessä ja reilun 10 m/s puuskissa haaleasti erottuvia mönkijän jälkiä seuraten on kuitenkin aikamoinen elämys.
“Eihän tällasta kukaan täysjärkinen tee!”
Yö Suomunlatvalla sujuu nopean poromakkarailtapalan jälkeen hyvin, joskin oma syysmakuupussini osoittautuu hieman turhan ohueksi parin pakkasasteen laavuyötä ajatellen.
Suomujoen ylitys kahlaten
Aamu valkenee harmaana, mutta nyt näemme ensimmäistä kertaa ympäristön yksityiskohdat. Puurot naamaan ja erämaapurosta vesitäydennys. Matkamme jatkuu etelään, Suomunruoktun autiotuvan ohi ja kohti Aitalammen nuotiopaikkaa. Suomujoen ylitys tehdään kahlaten ja viimeistään neljäasteisen veden kihelmöinti melkein polvien korkeudella karkottaa unihiekat silmistä. Lounaan jälkeen suuntaamme Salonlammen laavulle ja sen ohi, kohteenamme toinen yöpaikkamme: Tuiskukurun autiotupa.
Päivä alkaa hämärtymään jo enne kello kolmea. Koska tämä ei ilmeisesti luonnon mielestä ole vielä tarpeeksi, laskeutuu reitillemme vielä sumu, joka rajoittaa näkyvyyden paikoitellen noin 100 metriin. Suunnon kompassi ja paperikartta ei kuitenkaan petä, joten jatkamme kompassisuunnalla eteenpäin loskalumessa kahlaten.
Ennen pitkää autiotupa erottuu tummana möykkynä edessämme. Rinkat selästä ja kuivaa päälle. Vanhat Salomonin kenkäni ovat ilmeisesti tulleet elinkaarensa päähän, sen verran saan puristella vettä merinovillasukistani. Keitämme vedet illallista varten kamiinan päällä ja suunnittelemme kynttilän valossa viimeisen päivän siirtymää. Pää tyynyksi käärittyä fleeceä vasten ja unta palloon.
“Syysmakuupussini oli hieman ohut pakkasyötä ajattelen, mutta lämmitettyyn tupaan se soveltui mainiosti.”
Kello 05.00 kännykkäni alkaa hälyttää. Lämmitetyn tuvan yläparvelle syysmakuupussini soveltuu ilmeisen mainiosti, mutta edellisaamuna minulle naureskellut Ilari päivittelee nyt hikisenä oman talvipussinsa paksuutta. Aamupalan jälkeen täytämme vielä vesipullot purosta ja lähdemme (taas) harmaaseen hämärään. Seuraamme omia jälkiämme, joten matkavauhtimme on edellispäivää reippaampi.
Porojen bongailua
Ennen Suomuruoktua reitillemme osuu noin 20 yksilön porotokka. Oma kamerani on tietenkin rinkassa, enkä laajakulmaobjektiivillani olisi 100 metrin päässä olevia poroja kunnolla kuvaan saanutkaan. Aikansa menoamme ihmeteltyään porot jatkavat matkaansa koilliseen. Suomunruoktulla ruokailtuamme pääsemme (tai joudumme, riippuen keneltä kysytään) ylittämään taas Suomujoen kahlaten.
Kangistuneet jalat lämpenevät kuitenkin nopeasti ja juuri ennen kuin iltapäivä alkaa hämärtää, saavumme Niilanpään lounaispuolen retkeilyreitille. Kovapohjaisella tiellä nostamme matkavauhtiamme ja tihkusateesta välittämättä saavumme hieman kello 16 jälkeen Kiilopäähän.
Pizza, olut ja sauna odottaa...
