Mikä mahtoi olla se hurja voima, joka ajoi mesoliittisella kaudella ensimmäiset asukkaat Suomeen? Kuinka ankarasti tulijoita olikaan kotimaa kohdellut ennen kuin he perustivat ensimmäiset pysyvät asuinsijansa muinaisen Ancylusjärven rannoille? Tällaiset ajatukset juolahtavat väkisinkin mieleen kuudennenkymmenennen leveysasteen syksyn synkentyessä tuon tavallaan saman vesistön, Itämeren, äärellä nykyisessä Suomen Turussa. Edessä on usean kuukauden pimeys läpitunkemattoman harmaan pilvilautan alla, ja tänäkin vuonna synkkyyttä lievittävää lumipeitettä lienee turha toivoa maahan satavaksi, saati jääväksi.
Tällaisten pohdintojen keskellä tajuntaan putkahtaa suorastaan vallankumouksellinen ajatus. Mitä jos emme pakenisikaan voivottelemaan kylmää, märkää ja pimeää sisälle lämpimiin ja valaistuihin asuntoihin, vaan sen sijaan ottaisimme olosuhteet vastaan väistämättömänä luonnonvoimana ja mukautuisimme niihin stoalaisen jämäkästi – edes hetkeksi aikaa? Nopea soittokierros kaveripiirissä tuottaa toivottua vastakaikua obskuuralle ajatelmalle yllättävän helposti, ja lähtöhetki määritetään mitäänsanomattoman arkiseksi marraskuun torstai-illaksi virka-ajan jälkeen.
Startti Turun keskustasta
Torstaina aurinko laskee ennen virka-ajan päättymistä. Tarkan ajan voi todeta lähinnä Ilmatieteen laitoksen nettisivuilta, sillä taivaan peittää yllätyksettömästi vuodenajalle ominainen harmaa matto. Ihmiset ja varusteet ovat valmiina sovittuun aikaan, ja matka pimeyden ytimeen voi alkaa. Reissun alkupisteenä on eräs Turun keskustassa sijaitseva puukellari, sillä tarkoitus ei kuitenkaan tavoittaa esi-isien kokeman fyysisen epämukavuuden tasoa täysimääräisesti. Matkassa on muun kaluston ohessa yksi rinkka pelkästään puille; sen kantaja vedetään pitkällä tikulla. Toveri L häviää ja saa säkin riesakseen.
“ Mitä jos emme pakenisikaan voivottelemaan kylmää, märkää ja pimeää sisälle lämpimiin ja valaistuihin asuntoihin, vaan sen sijaan ottaisimme olosuhteet vastaan väistämättömänä luonnonvoimana ja mukautuisimme niihin stoalaisen jämäkästi – edes hetkeksi aikaa? ”
Määränpäänä on eteläkaakko, sillä siihen suuntaan on näiltä hyisiltä rannoilta lähdetty paremman toivossa ennenkin. Heti lähdön jälkeen on ylitettävä masentavan ruskeana hiljalleen kohti merta lipuva Aurajoki. Liikkeellä on kohtalaisesti ihmisiä, onhan virka-aika juuri päättynyt. Jokiranta on pullollaan toinen toistaan psykedeelisempiä ankeudentorjuntavälineitä: värivaloja, punaisia palloja, jättiscreenejä sekä sillankaiteeseen kiinnitetyt kaiuttimet, jotka suoltavat mustaan alkuiltaan duurivoittoista, tekopirteää musiikkia. Määrätietoisesti harpomme näiden härpäkkeiden lomitse kohti määränpäätä.
Carl Ludvig Engelin laatiman ruutukaavan päättyessä talojen korkeus pienenee merkittävästi ja katulamput nököttävät vaijereiden sijaan ankarien terästolppien päissä. Tuokion kuluttua ohitamme Kupittaan Citymarketin, urbaanin keitaan, jonka valomainokset ilmaisevat sen olevan avoinna ikuisesti – fakta, joka on samaan aikaan elämää helpottava ja karmiva. Kävelemme Vasaramäen kaupunginosan pientalojen tilkkutäkin lävitse Rakuunatietä ja hetken päästä olemme hautausmaan portilla.
Kävely hautausmaan läpi
Matka hautausmaan läpi on kolkohko. Ohitse lipuvien mustien kivipaasien rivistöjen seassa on vain siellä täällä kynttilöitä, sillä matkamme ajoittuu vuoden suosituimpien sesonkien, pyhäinpäivän ja joulun, väliin. Päättymätön sukunimien ja vuosilukujen virta piirtyy verkkokalvoille hautausmaan kelmeiden lamppujen valossa. Saapuessamme betonibrutalistisen Pyhän Ristin siunauskappelin avaran nurmikentän viereen havaitsemme, että taivasta peittänyt pilvilautta on yllättäen painunut muille maille. Metsäisen rinteen yläpuolella roikkuu kasvava kuu seuranaan Mars, sodan tuoja.
Stoppi Skanssinharjulla
Hautausmaa jää taakse ja kapuamme metsän peittämälle hiekkaiselle Skanssinharjulle. Harjun eteläpäädyn jyrkähkön rinteen päälle pysähdymme ihailemaan maisemaa. Kuunvalossa alla kimaltelevan pohjavesilammen ja tähtitaivaan magian rikkoo ainoastaan Piispanristin Prisman kirkkaasti valaistu mainostolppa, joka pyramidilogoineen ohjaa ihmisiä majakan lailla tauotta ostamaan.
Laskeudumme harjulta ja varsin pian havaitsemme mäntymetsän pimeydessä kasoittain tiiltä, metallia ja teräsbetonia. Kasat tihentyvät suoranaisiksi raunioiksi. Rinteistä löytyy myös salaperäisiä teräsluukkuja, joiden takaa paljastuu maan uumeniin vieviä betonikäytäviä. Olemme saapuneet pelastuskoirien kouluttamiseen tarkoitetulle harjoitusalueelle, jota tosin ympäristön todisteista päätellen käyttävät myös mopo-, kuulapyssy- ja graffitiharrastajat omiin tarkoituksiinsa.
Suuntana Kaarina
Hetkisen aikaa raunioita tutkailtuamme marssimme eteenpäin. Turku jää lopullisesti taakse ylittäessämme Kaarinan rajan. Piispanristin palvelukeskittymän jälkeen maastotyypiksi alkaa vakiintua metsä. Liikenteen kohina vaimenee askel askeleelta, ja ympärille jää vain kuunvalossa kylpevän metsän hiljaisuus. Tapahtumaköyhän mutta sitäkin rauhoittavamman ja meditatiivisemman loppumatkan päätteeksi saavumme viimein määränpäähämme, eräälle nuotiopaikalle korven kätkössä.
“Nuotion leimahtaessa täyteen liekkiinsä tunnemme syleilevämme loppusyksyn pimeyttä niin kuin esiolentomme kerran Ancylusjärven rannoilla.”
Teltan pystytyksen aikana taivaan yli jälleen hivuttautuva pilvilautta muuttaa hopeisen kuunvalon maailmanlopun oranssiksi kajoksi tuhansien keinovalojen loimun sirotessa pilvistä takaisin kohti mustaa kamaraa. Nuotion leimahtaessa täyteen liekkiinsä tunnemme syleilevämme loppusyksyn pimeyttä niin kuin esiolentomme kerran Ancylusjärven rannoilla.
