Jos ihminen pitää luonnonrauhasta ja väljästä, rauhaisasta asumisesta, on kenties surkein valinta asuinpaikalle Helsingin liikekeskusta. Kun tuoreena helsinkiläisenä sitten havahduin siihen tosiasiaan, että uusi postinumeroni alkaa tuplanollalla ja ykkösellä, ajoi suomalaiskansallinen metsävietti minut tutkimaan pakokeinoja urbaanista viidakosta karttatiedustelun keinoin.
"Koska Kehä III:n käymättömien korpimaiden takaa pääkaupunkiin tulleena maan alla viilettävät oranssit junat tuntuvat vallan eksoottisilta, päädyin tarkastelemaan tarkemmin metron tarjoamia äkkilähtömahdollisuuksia."
Koska jo Juho Kusti Paasikivi oivalsi, että kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen, aloin systemaattisesti etsiä henkireikäryteikköä tukeutuen siihen, mikä Helsingissä on parasta: infrastruktuuriin. Koska Kehä III:n käymättömien korpimaiden takaa pääkaupunkiin tulleena maan alla viilettävät oranssit junat tuntuvat vallan eksoottisilta, päädyin tarkastelemaan tarkemmin metron tarjoamia äkkilähtömahdollisuuksia.
Helsingin keskustasta metrolla kohti itää
Luontevana ja trendikkäänä vaihtoehtona olisi tietenkin ollut uudenkarheaa Länsimetroa hyödyntäen suhauttaa Suomen tiheimmin asuttuun metsään, Espooseen, mutta nopea vilkaisu Matinkylän pääteaseman ympäristöön ei inspiroinut.
Idästä sen sijaan löytyi vallan mielenkiintoiselta vaikuttava potentiaalinen määränpää: keskellä tietöntä metsää syvän sinisenä satelliittikuvassa lainehtiva järvi. Tarkempi mittaus osoitti järveltä olevan Mellunmäen metroasemalle reilut 4 kilometriä matkaa linnuntietä, helppo patikka siis. Matka alkakoon!
Metsänvihreissä vaatteissa ja kumisaappaissa saa Kampin metroasemalla huomattavasti vähemmän oudoksuvia katseita kuin luulisi. Pääkaupungin valtaisa demografinen diversiteetti lienee asiantilan takana. Reissun ensimmäinen vaaranpaikka oli heti käsillä; oikeaan junaan nouseminen. Helsingin metro on maailman mittakaavassa idioottivarmin ja yksinkertaisin järjestelmä, mutta tollo maalainen voi tässäkin tyriä. Itäpäässähän raide tietenkin haarautuu ja vain joka toinen juna puksuttelee haluamaasi määränpäähän. Onneksi olin kotiläksyni tehneenä selvillä edellä mainitusta sudenkuopasta, ja kun rauhoittavansininen näyttötaulu ilmaisi laiturille viuhahtaneen junan määräasemaksi Mellunmäen, nousin kyytiin.
"Helsingin metro on maailman mittakaavassa idioottivarmin ja yksinkertaisin järjestelmä, mutta tollo maalainen voi tässäkin tyriä."
Asemat liukuivat ohitse yksi kerrallaan, ensin maanalaiset loisteputkien valaisemat urbaanit luolat ja pian esikaupunkien maan pinnalla olevat ynseät betonihirvitykset. Noin parinkymmenen minuutin junamatkailun jälkeen Mellunmäen pääteasemalle saavuttuani otin kurssin koilliseen, ja noin 450 metrin jälkeen pääsinkin jo kerrostalorykelmän takaa aukeavaan metsää muistuttavaan citypusikkoon. Eläköön!
Juoksuhautoja ja temppeleitä
Metsänpohja oli täynnä erilaisia ulkoilijoiden tallaamia ristiin rastiin mutkittelevia polkuja. Tulkitsin erään niistä paikalliseksi pääväyläksi ja lähdin seurailemaan sitä.
Pian tupsahdinkin keskelle mitä hienointa tasaista kallioaluetta joka vaikutti varsin suurelta. Helsinki ja sen lähiöt tuntuivat jo nyt jääneen kauas taa. Kallion vaihtuessa jälleen metsäksi havaitsin maaperässä mutkittelevan käärmeen lailla kosolti ojia.
Tarkempi havainnointi paljasti ne muinaisiksi juoksuhaudoiksi. Nopea googlaus paljasti alueen osaksi linnoitusketjua, jonka venäläiset rakensivat Helsingin suojaksi ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Hyppelin sammaloituneiden kaivantojen yli ja pohdin montako litraa hikeä niidenkin eteen aikanaan on vuodatettu.
Juoksuhautojen jälkeen jouduin luontoimmersion ylläpitämiseksi väistelemään aktiivisesti sekä rivitalojen takapihoja että Westerkullan kartanon talousrakennuksia. Pienen sompailun päästä sisäinen infrastruktuurinörttini yllättyi iloisesti: metsää halkoi ehta maakaasulinja, jonka iloisesti kaartelevien putkien täyttämä venttiiliasema lojui aidattuna pellonreunassa. Metsään raivattu linja oli varsin helppokulkuinen, joten lähdin seurailemaan sitä.
.jpg)
Jonkin matkaa taivallettuani edessäni kohisikin jo kehä kolmonen loputtomine liikennevirtoineen. Ylitin kehätien ja jatkoin pientä ja sympaattista Länsisalmentietä pitkin kohti määränpäätä. Tie ylitti odotukseni, sillä ensimmäisen mutkan kohdalla eteeni aukeni pittoreskin kyläkokonaisuuden ohella mitä ilmeisimmin ihan oikea buddhalainen temppeli!
Aloin olla jo helsinkiläisellä mittapuulla tukevasti landella (ja Vantaalla!) kun Länsisalmen kylän jäätyä taakse edessä aukeni laajat peltoaukeat. Myös paikallinen nimistö tuki väittämää, sillä käyttämäni peltojen lomitse leikkaavan hiekkatien nimi oli kartalla Susiraja. Tie veikin minut todellisen susirajan taa, sillä sitä pitkin pääsin pienelle sillalle, joka kulkee valtatie 7:n ylitse pohjoiseen tiettömään korpimaahan.
Sillalla minua odotti mitä erikoisin näky. Valtatien korkealla penkalla oli saunarakennuksen oloinen mökki, joka ulkonäkönsä puolesta olisi voinut sijaita missä tahansa veden äärellä. Tämä kyseinen rakennus kuitenkin nökötti todella eksyneen oloisena kantaverkon 400 kilovoltin sähkölinjan alla valtatien äärellä Vantaan Energian jätevoimalan modernin Mordorin piirtyessä piippuineen horisonttiin. Kenties sauna oli paikalla ensin, ja pääkaupungin alati kasvavat tarpeet liikenteen ja energian suhteen ovat vuosikymmenten saatossa saartaneet sen mottiin joka suunnasta. Mene ja tiedä.
Loppukesän aurinkoa Sipoonkorven kansallispuistossa
Nyt oli kuitenkin tullut aika painua todelliseen korpeen. Hiekkainen pikkutie mutkitteli mäkisen metsän uumeniin, joka kai jo määritelmällisesti oli Sipoonkorven kansallispuistoa. Seiskatien kohina jäi askel askeleelta kauemmas taa, ja tajuntaan virtasi laimentamaton luonnon rauha. Askel keveni ja mieli virkistyi, kun tajusin, ettei satelliittikuvasta bongatulle järvelle voinut olla enää kovinkaan pitkä matka. Tovin perästä pienellä aukiolla olikin polttopuuta pressuviritelmien alla sateensuojassa, ja puiden välistä alkoi vilkkua järvimaisema.
Saavuin pienelle nuotiopaikalle järven rantaan jossa vastaanottokomiteana toimi varsin kesy sorsajengi. Vesilinnut katsoivat minuun kysyvästi, mutta kun kävi ilmi, etten pudottele ranskanleivänpalasia tai muitakaan herkkuja, jatkoivat ne omia puuhiaan. Järvi oli tyyni ja hiljainen, ihmisiä ei ensisilmäyksellä näkynyt ensimmäistäkään. Päätin kiertää järven.
"Askel keveni ja mieli virkistyi, kun tajusin, ettei satelliittikuvasta bongatulle järvelle voinut olla enää kovinkaan pitkä matka."
Reitti oli helppokulkuinen, välillä metsäpolkua, välillä pitkospuita. Vesistön pohjoisrannalla oli hieman isompi grillipaikkakompleksi, jossa pirteästi höpöttelevä eläkeläisporukka nautti loppukesän auringosta kahvin äärellä. Päätin itsekin nauttia väistyvän kesän viime lämmöistä pötköttelmällä pusikossa tovin.
Bussilla takaisin kaupunkiin
Saman reitin käveleminen takaisin ei tuntunut tässä vaiheessa reissua enää mielekkäältä, joten konsultoin HSL:n reittiopasta. Sen viisauden ohjaamana kävelin järveltä pois sitä reittiä, jota pitkin sinne otaksuin yleensä tultavan: leveää hiekkapolkua pohjoiseen läpi korven.
Eipä aikaakaan, kun kansallispuistoille ominainen keskiluokan suosimia automerkkejä pursuava parkkipaikan virkaa toimittava hiekkakenttä aukesi eteeni. Auringon kallistuessa jo länteen lompsin metsästä pois Itä-Vantaan maaseutumaiseen peltomaisemaan, jonka keskeltä linja-auto ajoi minut ABC-lipun hintaa vastaan takaisin urbaanin ynseyden ytimeen.
